pertti paloheimon puhe keskustallin 90 vuotisjuhlissa 27.4.2019:Tervetuloa tähän Keskustallin 90-vuotistilaisuuteen. Tänään en rasita teitä historialla niin kuin monesti aikaisemmin. Nyt eletään nykyaikaa ja historiasta voi jokainen lukea tallin kotisivuilla otsikosta ”Virstanpylväitä vuosikymmenten varrelta”. Sitä on myöskin täällä kivikautisena paperiversionakin jonkun verran jaossa. Tänään on kiitosten aika. Ensinnäkin haluan kiittää meidän vuokraisäntää Helsingin kaupunkia siitä, että meillä on asianmukaiset ja hyvin hoidetut puitteet toimia. Tallit täyttivät jo valmistuessaan 1939 kaikki EU:n ja meidän oman maan lainsäädännön nykyiset vaatimukset. Keskustallin vuokrasuhde on jatkunut kaupungin kanssa siitä lähtien, kun Kampin alue siirtyi v. 1931 Puolustusvoimilta Helsingin kaupungin omistukseen. Siis lähes 90 vuotta katkeamattomana vuoden 2000 peruskorjauksen 7 kuukauden jaksoa lukuun ottamatta. Maneesihan on ahdas, mutta se on talvella lämmin ja valoisa. Kentät ovat kuivalla ilmalla pölyiset ja sateella liejuiset, mutta kiitos ainutlaatuisen kiinteistöhoitaja Antero Siltalan ne kuitenkin ovat enimmäkseen hyvin käyttökelpoiset. Kiitos Antsa! Meillä on hoidetut ratsastustiet Keskuspuistossa ja parantuneet tarhausmahdollisuudet. Nämä tilat ovat tehneet mahdolliseksi toteuttaa liikuntapalvelujen tarjoamista tuhansille helsinkiläisille ratsastajille. Ja me uskomme täyttäneemme meille asetetut vaatimukset hyvin. Näiden tilojen lisäksihän meillä oli Helsingin kaupungilta vuokralla Skata 20 vuotta. Kiitos Helsingin kaupunki kaikista näistä vuosista. Me muistamme myöskin suurella kiitollisuudella Laakspohjan kartanoa, joka järjesti meille tilat v. 2000 seitsemän kuukauden evakkokauden ajaksi – en tiedä, miten muuten olisimme selvinneet siitä. Ja kun lähtö Skatasta alkoi tulla ajankohtaiseksi, löytyi ratkaisu leiripaikasta Vuolijoelta, missä useampana kesänä hevoset pääsivät ”vihreälle” ja ratsastusleiriläiset viettämään kesää. Kiitos niistä kesistä. Me muistamme aivan erityisen suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella Piiun vanhempia - Maijan isovanhempia ”Osku” ja Maire Andersson-Blondyxia. Heiltä saadut opit ovat tänäänkin perustana toiminnallemme sekä ratsastuksen opetuksessa että hevosmiestaidoissa. Niitä olemme parhaamme mukaan koettaneet vaalia ja kehittää kaikki omat vuosikymmenemme. Kun Maire oli Saksan Olympiakomitean ylläpitämässä Warendorffin ratsastusakatemiassa 60- luvun alussa, hän kirjoitti minulle: ”täällä on hyvä olla, kun kaikki ne opit, joita Oskulta olen saanut pätee ja pätee hyvin” ja sitä samaa voin minäkin sanoa sekä Oskulta että Mairelta saamistani opeista kiertäessäni maailmaa kouluratsastustuomarina. Meillä on vuosikymmenien aikana ollut lukuisa joukko hyviä hevosenhoitajia. Jokainen joka on tekemisissä hevosten kanssa tietää, mikä merkitys sillä on, että työntekijään voi luottaa. Kiitos kaikille heille. Parhaat kiitokset myös ratsastuksenopettajille niin nykyisille, kuin entisille, joista monet ovat jatkaneet tätä työtä itsenäisinä yrittäjinä ratsastuskoulun ja tallinpitäjinä tai toisten palveluksessa opettajina. Jatkuvaa onnea ja menestystä tärkeässä ja vastuunalaisessa työssänne, arvostakaa työtänne.. SRL on aikamoisessa käymistilassa niin kuin lehdistä olemme saaneet lukea, teistä riippuu Suomen ratsastusurheilun tulevaisuus. Tänään haluan henkilökohtaisesti erityisesti muistaa kahta meidän pitkäaikaista työtoveria Paula Laaksoa/ Stindi ja Laura Mikkolaa/ Nakki. Stindi oli meillä tallimestarina yli 25 vuotta ja muistan aina kun lähdimme Piiun kanssa joskus ulkomaille, niin totesimme, että tallissa ei voi tapahtua mitään, mistä Stindi ei selviäisi siinä kuin mekin. Nakki on ollut meillä nyt melkein yhtä kauan, enkä oikeastaan voi kuvitella tänä päivänä Keskustallia ilman Nakkia. Meidän onneksemme hänestä ei tullut sairaanhoitajaa. Suuri kiitos teille molemmille. Meillä on ollut hyvä ja varmaan molempia osapuolia hyödyttänyt yhteistyö lähes 90 vuotta sitten perustetun Helsingin Ratsastajat ry:n kanssa. Meillä on hyvä yhteistoiminta Ruskeasuon mäellä olevien naapuritallien kanssa. Minusta se yhteishenki, mikä täällä nykyään vallitsee on aivan erinomainen ja helpottaa varmasti kaikkien elämää. Kiitos teille Janne, Marko ja Peppi. Oppilaathan tekevät tallista ratsastuskoulun. Tuhansissa on laskettavissa ne ratsastajat, jotka ovat saaneet Keskustallissa perustan omalle uralleen. Me olemme tavattoman ylpeitä teistä. Keskustallin oppilaista on tullut monia kilparatsastajia aina Olympiatasolle saakka, kansainvälisiä koulutuomareita ja erilaisissa vastuunalaisissa tehtävissä olevia ratsastusurheilun vaikuttajia. Mutta erityisen kiitollisia me olemme teille, jotka jopa vuosikymmeniä olette luottaneet meidän palveluihin ja joille olemme pystyneet antamaan unohtamattomia elämyksiä hevosen kanssa. Koko toiminnan keskipiste on kuitenkin hevonen –eläimistä jaloin. Jokaisella hevosella on oma luonteensa ja se on se villakoiran ydin, joka tekee tästä hommasta niin kiehtovan. Todella hyvän ratsastajan tuntee siitä, että hänellä on taito ottaa tämä huomioon. Meillä on ollut satoja toinen toistaan hienompia hevosia, joista useimmilla teistä on paljon unohtumattomia muistoja. Kirkkaimpana tähtenä meidän hevostaivaalla on tietysti Laakspohjassa kasvatettu Asta II, joka aikanaan saavutti yksitoista Suomen Mestaruutta seitsemälle eri ratsastajalle. Maire Andersson-Blondyx Keskustallin 50-vuotisjuhlassa huhtikuussa 1979 ”Mitä ratsastus vaatii? Se vaatii rohkeutta päättäväisyyttä, nopeita reaktioita, fyysistä kuntoa, pitkäjänteisyyttä ja mielenmalttia, rakkautta hevoseen ja vastuuntuntoa sekä eläimen kunnioitusta. Niitä se vaatii ja niitä se myös kehittää.” Råbacka Tammisaaren Snappertunassa on ollut yli kolmenkymmen vuoden ajan Keskustallin hevosten kesänviettopaikka. Alkuvuosina Råbackassa järjestettiin myös ratsastusleirejä, mutta viime vuosikymmenet hevoset ovat olleet pelkästään vapaalla. Siellä on tallipaikka 10-12 hevoselle ja laidunta noin viisi hehtaaria. Shettikset ja osa poneista ovat vuorokaudet ympäri ulkona ja muut neljän seinän sisällä yöt.
KESKUSTALLI 75 VUOTTA
- Pertti Paloheimon pitämä puhe Keskustallin 75-vuotisjuhlassa Ruskeasuolla 17.4.2004 Hyvät ystävät, yhteistyökumppanit, entiset ja nykyiset keskustallilaiset! Ensin pieni historian kertaus: Kaikki alkoi siis keväällä 1929 Kampin kentältä - linja-autoaseman takana, siellä minne nyt rakennetaan kuulemma Helsingin uutta keskustaa Heti joulun alla 1929 tapahtui väliaikainen muutto Sinebrychoff´in olutpanimon talleihin Bulevardin varrelle. Keväällä -31 Kampin alue oli siirtynyt Helsingin kaupungin omistukseen ja silloin päästiin muuttamaan takaisin Kamppiin Helsingin kaupungin vuokraamiin talleihin - vuokrasuhde on siis tänä keväänä kestänyt nyt melkein yhtäjaksoisesti 73 vuotta. Ratsastustunnit pidettiin Kampin kentällä, Fredrikinkadulla sijainneessa "pikku-maneesissa" ja erityisluvalla Kaartin maneesissa Tähtitorninmäen kupeessa. Se edellytti kuitenkin jonkun puolustusvoimien palveluksessa olevan läsnäoloa ja sellainen henkilö oli mm. Keke Polvisen isä eversti Viljo Rommi. Kesäleirejä järjestettiin Karjalan Kannaksella Kuokkalassa. Keskustallin perustaminen merkitsi uutta aluevaltausta ratsastusurheilulle. Se avasi vaatimattomammallakin tulotasolla eläville ihmisille mahdollisuuden ratsastukseen. Siihen astihan Helsingissä oli oikeastaan vain yksi ratsastusseura KF ja sen yhteydessä toiminut Hippodromin talli nykyisen Kisahallin B-rakennuksen paikkeilla. Hippodromin asiakaskunta oli ilmeisesti ns. "parempaa väkeä", koska Keskustallin yhteyteen v. 1930 perustettua Helsingin Ratsastajat ry:tä kutsuttiin kuulemma nimityksellä "kontoristföreningen". No ei siitä nyt sen enempää. Kampissa toimittiin vuoteen 1939 saakka, jolloin Ruskeasuon uudet, uljaat rakennukset olivat valmistuneet vuoden 1940 olympialaisia varten. Syttyi Talvisota, olympialaisia ei tullut ja Keskustallin hevoset joutuivat rintamalle, josta ne ilmeisesti kaikki palasivat välirauhan tultua. Jatkosotaan hevosia ei enää viety, mutta jotta niille olisi myönnetty rehukupongit, piti hevoset panna ajotöihin kaupungille. Toiminta sodan aikana ja sen jälkeen oli luonnollisesti vaikeaa. Helsingin Ratsastajien toimintakertomuksesta vuodelta 1944 voimme kuitenkin lukea: "Johtokunnan täten toimintavuodesta antama kuva ei ole valoisa, mutta se ei myöskään ole niin synkkä kuin on valitettavasti asianlaita monien sisarseurojemme suhteen. Mahdollisuudet ratsastusurheilun harjoittamiseen ovat sentään kuluneenkin vuoden aikana olleet olemassa ja ovat lopulla vuotta parantuneetkin. Olemme täysin selvillä siitä, että Keskustallin ja etenkin tallimestari Anderssonin herpautumattomat ponnistukset ja hellittämätön, vaikeuksissa karaistuva sitkeys on luonut lujan ja kestävän pohjan, jolle voimme tulevan toimintamme perustaa, kun toiveemme vaikeuksien väistymisestä näyttävät hiljalleen toteutuvan." Sotien jälkeinen hevospula pakotti Keskustallinkin ryhtymään hevosten kasvatustoimintaan. Tältä ajalta ovat pitkälle 1950-luvulle vaikuttaneet Keskustallin oppilaiden muistoissa vahvasti elävät nimet kuten Bento, Ferro, Syväri, Drive jne. 1950-luvun alussa alkoi Puolustusvoimat voimakkaasti supistaa hevoskantaansa, hevosia alettiin myydä huutokaupoissa ja armeija lopetti hevosten oston yksityisiltä kasvattajilta. Tallimestari "Osku" Andersson käyttäen hyväkseen pitkäaikaista kokemustaan ja hyvää "hevossilmää" onnistui hankkimaan koululleen uuden hevoskannan ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, näiden hevosten vaikutus Suomen ratsastusurheilussa oli sellainen, että se tuntuu tänä päivänäkin. 1950-luku merkitsi murroskautta koko Suomen ratsastusurheilussa. Armeijan vaikutus hiipui, ratsastuksen kasvu siviili- ja nuorisourheiluna alkoi. Erityisesti Maire Andersson-Blondyx otti junioreiden asian omakseen. Keskustallille ja Helsingin Ratsastajille kasvoi uusi menestyksellinen ja aktiivinen nuorten ratsastajien joukko. Joulun alla 1958 tallimestari Andersson-Blondyx kuoli. Meistä sen ajan junioreista tuntui kuin taivas olisi romahtanut. Piiun äiti, Maire Andersson ryhtyi kuitenkin tarmokkaasti johtamaan tallia ja hankki itselleen kotona saadun koulutuksen tueksi lisäoppia Länsi-Saksan olympiakomitean ylläpitämästä Warendorffin ratsastuskoulusta. Ruskeasuolla ja ikimuistoisilla Skatan leireillä lähti käyntiin erittäin intensiivinen nuorten ratsastajien ja hevosten koulutus. Keskustallilla oli suuri määrä sekä omia kasvatteja, että Neuvostoliitosta tuotettuja nuoria hevosia, joiden koulutustoiminta alkoi tuottaa tulosta 60-luvun alusta lähtien. Kilpailutoiminta oli vilkasta, tallin hevosia ja junioreita osallistui aina PM-tasolle saakka. Uraauurtavin ja sen ajan kuljetusmahdollisuudet huomioon ottaen ehkä uhkarohkeakin kilpailumatka tehtiin v.-64 junioreiden EM-kilpailuihin Budapestiin. "Joukkueen" muodostivat Piiu Andersson-Blondyx / Asta II ja Kim Lindholm (v. Walzel)/ Darius. Vuodesta 1963 lähtien lähes kymmenen vuoden ajan kävi Strömsholmin ratsastuskoulun eläkkeelle siirtynyt johtaja, eversti Harald Strömfelt kouluttamassa Keskustallin oppilaita useamman kerran vuosittain. Kilpailumenestystä pääsivät maistamaan monet viime vuosien ja tämän päivänkin ratsastusurheilussa vaikuttavat sen ajan nuoret. Keskustallin toiminta on koko sen olemassa oloajan keskittynyt Helsinkiin ja se on toiminut läheisessä yhteistyössä tallin ympärille 1930 perustetun Helsingin Ratsastajat ry:n kanssa. V. 1948 tallimestari Andersson-Blondyx oli hevosineen virittämässä ratsastuskoulutoimintaa Jyväskylässä. V. 1953 oli osa Keskustallin hevosista sijoitettuna Turkuun, missä Maire Andersson-Blondyx pani alkuun ratsastustoiminnan siviiliharrastuksena. V. 1968 perustivat Jouni Taivaloja ja Maire Andersson yhdessä Ratsastusopiston Tuomarinkylään. Alkuvaiheessa oli hevoset lainassa Keskustallilta ja Ratsastusopiston uudet puolalaishevoset osittain koulutettavana Ruskeasuolla. V. 2000 lähtien Keskustallilla on ollut toimipiste Laakspohjan kartanolla Lohjalla. Kansainvälisyyttä ja uusia tuulia opetustoimintaan toi maailmankuulu hevosguru Linda Tellington-Jones kahdella kurssillaan Helsingissä 1989. Piiu on osallistunut TTeam-koulutukseen Yhdysvalloissa, Saksassa, Sveitsissä ja Tanskassa. Me, jotka tänä päivänä olemme vastuussa Keskustallin toiminnasta ajattelemme suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella edeltäjiämme, jotka ovat luoneet toiminnallemme perustan. Ne vaikeudet ja ongelmat, joilla me joudumme päätämme vaivaamaan ovat pieniä verrattuna niihin, jotka asettivat esteitä kehitykselle menneinä vuosikymmeninä. Voi vain kuvitella miltä tuntui lähettää hevoset Talvisotaan tai jatkosodan aikana panna hevoset kaupungille vetotöihin rehukuponkien saamiseksi. Ja siitä huolimatta oli joskus lähdettävä niittämään kaislaa Huopalahden rannasta rehutarpeen tyydyttämiseksi. Sotien jälkeiset vuodet toivat mukanaan puutteen kaikesta, varusteet olivat mitä olivat, 50-luku toi mukanaan sekä ratsastaja- että hevospulan. Keväällä -59, kun Maire oli jäänyt yksin hoitamaan tallia, oli kasvamassa pitkälti yli kymmenen alle kolmevuotiasta varsaa. Jokainen ymmärtää, mitä se merkitsi työnä ja taloudellisesti. Mutta toisaalta se pakotti siihen Suomen ratsastusurheilun tulevaisuuden kannalta uraa uurtavaan koulutustyöhön, joka on tuottanut urheilullemme suuren joukon tekijöitä. Olen usein näissä yhteyksissä pohdiskellut, mikä oikein ratsastuskoulun tehtävä on. Minusta tärkeintä on antaa jokapäiväisesti mukavia, mahdollisuuksien mukaan ratsastustaitoa kehittäviä kokemuksia sellaisen taidon saavuttamiseksi, että ratsastajalla on kunnollinen perusta, jolle jatko on mahdollista rakentaa vaikka kuinka korkealle tähtäävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Maire kirjoitti minulle aikoinaan Warendorffista: "On mukava olla täällä, kun voi huomata, että kaikki se mitä on kotona oppinut pätee ja pätee hyvin". Tämä on lause, joka on ollut omassa mielessäkin, kun olen ollut mukana omissa kansainvälisissä tehtävissäni. Olen ymmärtänyt, että näin on asian laita ollut myös niiden lukuisten entisten Keskustallin oppilaiden kohdalla, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet ja heitähän on aikamoinen joukko - neljä olympiatason ratsastajaa, kymmeniä ratsastuksen opettajia, tallin pitäjiä, kansainvälisiä koulutuomareita ja muita ratsastusurheilun merkkihenkilöitä mm. kolme viime aikojen entistä SRL:n puheenjohtajaa ovat alkaneet ratsastusuransa Keskustallissa ja taitaapa nykyisenkin puheenjohtajan jäljet johtaa mutkan kautta "sylttytehtaalle". Me toivomme, että nykyiset oppilaamme voivat jatkossakin tuntea samoin. Viisi vuotta sitten tässä vastaavassa yhteydessä elimme aikamoisen epävarmuuden tilassa. Tiesimme, että vuoden kuluttua meidän on muutettava talliremontin alta pois ainakin yli puolen vuoden ajaksi eikä jatkosta ollut oikeastaan mitään varmuutta, ainakaan virallisesti. Kevät oli onneksi kaunis, kun päivälleen neljä vuotta sitten osa hevosista muutti Råbackaan Tammisaareen ja 15 hevosta Laakspohjaan Lohjalle, jossa sen jälkeen on toimintaa jatkettu kauniissa kartanomiljöössä. Kiitos siitä Paula ja Max. Talliremontti sujui monista vaikeuksista huolimatta hyvin aikataulussaan ja takaisin siisteihin, hiukan keskeneräisiin talleihin päästiin muuttamaan marraskuun 1. päivä 2000. Nyt jo yli 70 vuotta kestänyt vuokrasuhde Helsingin kaupungin kanssa sai jatkoa entistä ehommissa tiloissa. Meillä on hyvät puitteet toiminnallemme, meillä on siistit, asianmukaiset tallit, lämmin maneesi, hoidetut kentät ja Keskuspuiston maastotiet, ja tarhausmahdollisuuksiinkin on tullut parannusta. Siitä parhaat kiitokset vuokraisännälle, Helsingin liikuntavirastolle. Meillä on ollut suuri joukko hyviä hevostenhoitajia. Kaikki, jotka hevosten kanssa ovat tekemisissä tietävät mikä merkitys sillä on. Parhaat kiitokset ratsastuksenopettajille - niin nykyisille kuin entisille, jotka meiltä lähdettyään ovat jatkaneet työtänsä muualla itsenäisinä yrittäjinä tai toisten palveluksessa. Jatkuvaa onnea ja menestystä tärkeässä, vastuunalaisessa työssänne. Arvostakaa sitä! Oppilaat tekevät tallista ratsastuskoulun. Tuhansissa on laskettavissa ne ratsastajat, jotka ovat saaneet peruskoulutuksensa Keskustallissa. Olemme ylpeitä monista myöhemmin huippusuorituksiin yltäneistä entisistä oppilaista. Meille tuottaa suurta iloa se että meillä on monia jo kymmenien vuosien ajan ratsastaneita oppilaita, joille ratsastus jatkuvasti tuottaa iloa, rentoutusta, haasteita ja uusia elämyksiä. Koko toiminnan keskipiste on kuitenkin hevonen - eläimistä jaloin. Täällä olevien ratsastajien mielissä elävät monet kymmenet nimet. Tämän päivän hevosia edustavat täällä tallin pirteät veteraanit, tarhakaverukset 28-vuotias Justin - entinen Ville Paloheimon ja Christian Hirnin kilpaponi ja 26-vuotias Kevin Keegan - lahjakkaalta ja menestyneeltä entiseltä oppilaaltamme Silja Pursiaiselta aikoinaan hankittu connemaraponi sekä tallin oma kasvatti, kesällä 5-vuotiaaksi tuleva Werdi, joka on Piiun ja Maijan entisen kilpailuhevosen Wagaran varsa. Me, jotka tänään teemme työtä Keskustallissa tunnemme perinteiden asettamat paineet haastavina. Ajat muuttuvat, mutta me pyrimme parhaamme mukaan antamaan jatkossakin oppilaillemme hyvän perusratsastustaidon ja opettaa heitä pitämään huolta hevosensa hyvinvoinnista. Kerrotaan, että amerikkalainen kilparatsastaja oli ihaillut englantilaiselle kolleegalleen kuuluisaa englantilaista horsemanshippiä - hevosmiestaitoa ja ihmetellyt kuinka kauan sen oppimiseen mahtaa kulua. Englantilainen oli hetken mietittyään arvellut siihen kuluvan keskimäärin kolme sukupolvea. Meillä Maijan lapset Matti ja Peppi ovat nyt jo neljättä sukupolvea, joten toivoa on jatkosta. Lopuksi haluan siteerata Maire Andersson-Blondyxiä, mitä hän sanoi tältä samalta paikalta tasan 25 vuotta sitten: "Mitä ratsastus vaatii: Se vaatii rohkeutta, päättäväisyyttä, nopeita reaktioita, fyysistä kuntoa, pitkäjännitteisyyttä ja mielenmalttia, rakkautta hevoseen ja vastuuntuntoa sekä eläimen kunnioittamista. Noita se vaatii ja niitä se myös kehittää". Olkaa sydämellisesti tervetulleet. Suomalaiset juniorit - enemmistönä Helsingin Ratsastajia edustavat Keskustallin oppilaat koulun hevosilla - olivat jo muutaman vuoden ajan kilpailleet pohjoismaisissa juniorikilpailuissa hyvällä menestyksellä, kun Maire (Andersson-Blondyx) sai päähänsä aivan utopistisen ajatuksen lähteä koettamaan siipien kantavuutta Juonioreiden Euroopanmestaruus-tasolla. Kilpailut järjestettiin sinä vuonna Budapestissa, ensimmäistä kertaa "rautaesiripun" takana. Ruotsalainen "Hadde" Strömfelt, joka siihen aikaan kävi opettamassa ja valmentamassa Keskustallin oppilaita ja oli edellisenä vuonna nähnyt JEM-kilpailut, tunsi meidän resurssit eikä pitänyt juttua mahdottomana.
Tänä päivänä matka Budapestiin ei tunnu oikeastaan miltään, mutta 60-luvulla asia oli vähän toisin. Kotimaiset kilpailumatkat tehtiin yleensä autoilija Brunoun karjankuljetusautolla, jolla ei nyt mitenkään voinut ajatellakaan matkaa Eurooppaan. Varsinaisia hevoskuljetusautoja ei ainakaan ratsupuolella ollut juuri lainkaan. Ruotsista oli sinä kesänä Keskustallilla lainassa täysveriori Toddhurst xx, joka oli majoitettuna Skataan ja otti siellä vastaan tammoja. Budapestin junioreiden EM-kisoihin oli ilmoitettu Piiu Andersson-Blondyx ja Asta II sekä Kim Lindholm ja Darius, puuttui vaan väline, millä hevoset vietäisiin puolen Euroopan läpi kilpailupaikalle. Eräänä kauniina päivänä tunnettu loviisalainen ravimies Harry-Afred Stenberg ajoi pihaan tuomaan tyttärensä tammaa astutettavaksi. Kuljetusvälineenä oli upouusi hevoskuljetusautoksi sisustettu Citroen kahdelle hevoselle. Kun Toddhurst oli hoitanut hommansa ja ennen kuin tamma oli lastattu autoon, Maire oli puhunut Harry-Alfredin ympäri ajamaan Astan ja Dariuksen Unkariin ja sieltä edelleen kotimatkalla Tukholmaan Pohjola-Malja-kilpailuihin. Kun Harry-Alfred vielä sai luvan vaimoltaan Gunnellilta, matkan suunnittelu pääsi toden teolla käyntiin. Silloin ei eletty yhdistyneessä Euroopassa; eläinlääkintä- ja karanteenimääräykset olivat tosi tiukat. Onneksi Länsi-Saksan kaupallinen edustaja, pääkonsuli Owerbeck kävi Keskustallilla ratsastamassa ja hän hoiti hevosille luvat niin, että ne saatiin matkan varrella lastata välillä ulos. Elokuun lopulla lähti sitten Helsingin eteläsatamasta Suomen ensimmäinen JEM-joukkue matkaan Kalmar Nyckel-aluksella kohti Travemündeä. Piiu ja Kim ratsastajina, hevoset Asta ja Darius, Harry-Alfred autokuskina ja allekirjoittanut groomina. Mukana oli Euroopan maantiekartta ja päämääränä Budapest viikon päästä. Muuta matkasunnitelmaa ei todellakaan ollut. Travemündestä oli varattu vaaleansininen Taunus-henkilöauto ja niin lähdettiin ajamaan Lyypekin läpi, kohti etelää. Kun oltiin päästy ulos kaupungista, alkoi ilta olla jo aika pitkällä ja oli aika löytää majoitus kahdelle hevoselle ja neljälle matkalaiselle. Tultiin pieneen kaupunkiin - ehkä Krefelt, jossa kuviteltiin olevan mahdollisesti joku tallikin. Sattumalta ajettiin kylän bierstuben (kaljakapakan) ohi ja ajateltiin, että sieltä voisi löytyä joku hyvä neuvo meille. Mentiin sisään ja kerrottiin paikan isännälle ongelmamme. Ja heti alkoi tapahtua, kyläkapakan asiakkaat osallistuivat innolla ja äänekkäästi pulmamme ratkaisemiseen, yksi puhelinsoitto ja asia oli järjestyksessä. Muutaman kilometrin päässä oli vauras sikalanpitäjä Gössler, joka järjesti ensiluokkaiset tilat hevosille, siistit karsinat ja puhtaita olkia polviin saakka. Meidät majoitettiin perheen viihtyisään kotiin bed and breakfast-tyyliin. Niin oli luotu pettämätön menetelmä, joka toimi sitten moitteettomasti koko matkan ajan. Seuraavana aamuna lähdettiin hyvin ravittuina ja sydämellisin tervetulotoivotuksin jatkamaan matkaa. Kotimatkalla olimme todellakin edelleen yhtä tervetulleita. Oli lauantai-ilta, kun rupesimme etsimään seuraavaa yöpymispaikkaa, joka oli taas pieni kylä jossain keskellä Länsi-Saksaa. Paikallisesta oluttuvasta löytyi jälleen apu. Hevoset jouduttiin sijoittamaan tilavaan latoon kiinni sidottuina - ei taitaisi tänä päivänä sopia EM-kilpailuihin matkalla oleville hevosille. Itse majoituimme viereiseen majataloon torin laitaan. Matka jatkui seuraavana aamuna - siis sunnuntaina juuri kun väki oli poistumassa saman torin varrella olevasta kirkosta. Darius oli saanut tarpeekseen matkanteosta ja kieltäytyi menemästä Citikkaan. Väkeä alkoi kerääntyä kirkkopukimissaan yhä enemmän neuvoineen ympärille. Lopulta Darius hermostui ja heittäytyi kyljelleen, etuosa auton sisällä ja toinen takajalka auton alla, Asta seisoi onneksi rauhallisena jo sisällä autossa. Hyvät neuvot olisivat olleet todella tarpeen ja niitähän kyllä riitti. Lopulta ei auttanut muu kuin ajaa autoa hiljaa eteenpäin ja pyytää muutamaa kirkkokansan ukkoa pitämään kiinni Dariuksen hännästä - vapaaehtoisista ei ollut puutetta ja niin tilanteesta selvittiin, saatiin Darius pystyyn, uudelleen lastattua sisään ja päästiin jatkamaan matkaa. Seuraavaksi päiväksi meillä oli määräaika, koska Maire tuli lentäen Wieniin ja häntä piti olla Taunuksella vastassa lentokentällä - tavoitteena oli olla Itävallassa ennen aamua. Oli kuitenkin sunnuntai-ilta, joten hevosten osalta ei rajamuodollisuuksia saatu hoidettua. Joukkue jakautui kahtia, Kim ja Harry-Alfred jäivät hevosten kanssa Saksan puolelle, Piiu ja minä jatkoimme rajan yli Itävaltaan. Majatalo, johon Kim ja H-A majoittuivat oli todella vanha sellainen, mutta siellä oli omasta takaa matkalaisten hevosille talli. Tallia oli edellisen kerran tosin käytetty varmaan useita kymmeniä vuosia aikaisemmin, saastainen ja pimeä. "Hotelli" ei ollut paljon kummempi, alakerrassa todella viheliäinen kaljakapakka rajakylän asukkaille ja matkalaisille. Tasoa kuvaa se, kun Kim kysyi kaljanmyyjältä, joka samalla hoiti "respaa", naistenhuoneen sijaintia, hänelle ojennettiin tyhjä viinipullo - bitte! Me siis lähdettiin Piiun kanssa rajan yli Itävaltaan kohti Wienin lentokenttää aamuksi. Ennen lähtöä katsottiin paikkakunta, joka sopi matkareitille Wien-Budapest. St Pölten-niminen paikka tuntui kaikin puolin sopivalta ja kohtaamispaikaksi sovittiin paikallinen majatalo. Tässä välissä pitää muistuttaa, että kännykköjen keksimiseen oli vielä aikaa vuosikymmeniä. Maire löydettiin lentokentältä ja matka kohti St Pölteniä alkoi. Paikallinen majatalo, jossa myöhemmin tapasimme Kimin ja H-A:n osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kylä oli kaunis, ihmiset yliystävällisiä, majatalo viihtyisä ja hevosille erinomaiset majoitustilat sekä pieni laidun persikkapuiden alla. Kahden kauniin kesäisen päivän jälkeen matka sitten jatkui kohti Unkarin rajaa. Rajan ylitys ei aiheuttanut ongelmia, järjestäjät olivat hoitaneet asiat hyvin ja suomalaiset saivat rajalla aivan erityisen kohteliaan ja huomaavaisen vastaanoton. Kilpailupaikka Budapestin laitamilta löytyi yllättävän helposti sattuman kautta. Oltiin tultu Budapestin laitamille ja Maire alkoi katsella jalankulkijoita sillä silmällä, josko näkyisi joku, joka puhuisi saksaa tai jotain muuta tunnettua kieltä. Kadulla kulki siistin näköinen, iäkkäämpi herrasmies, jolta Maire päätti kysyä tietä kilpailupaikalle. Herra lupautui tulemaan oppaaksi - oli kuulemma juuri menossa sinne ja matkalla kävi ilmi, että mies oli Unkarin kulttuuriministeri, joka kuului myös kilpailujen korkeimpaan organisaatioon. Hevoset majoitettiin asiallisiin kilpailutalleihin, H-A ja minä löysimme majoituksen hevostenhoitajien yhteismajoituksesta, varsinainen joukkue asui hotellissa keskustassa. Yhtenä päivänä sain armon mennä kylpyyn hotelliin. Amme oli ovelasti suunniteltu: toisesta päästä lorisi kylmää vettä, toisesta päästä lirisi lämmintä vettä ja tulpan virkaa toimitti kylmävesipään poistoaukon päällä pidettävä oma kantapää ….. No tulihan siinä miten kuten peseydyttyä. Hevostenhoitajien majoituksessa ei nimittäin lämmintä vettä ollut lainkaan - sellaista ei sosialistisessa maassa kai pidetty groomeille tarpeellisena. Muona ei myöskään lihottanut. Kilpailupaikka oli ihan hieno, ilmeisesti joku armeijan ratsastuskeskus, asiallinen kiinteä katsomo, hyvin hoidettu nurmikenttä, kauniit ja hyvin rakennetut esteet, hienot seremoniat jne. Itse kilpailut menivät miten menivät - ei huonosti, ei erityisen hyvin. Kim sijoittui lohdutus-finaalissa, Piiu pääsi varsinaisessa kilpailussa karsintaluokassa uusintaan saakka, mutta sai joukkueen johtajalta väärän uusintaradan ja tie loppukilpailuun katkesi siihen - asia, josta oli vaikea päästä yli ja josta ei edelleenkään puhuta. Koko matkan vaikuttavin elämys ei liittynyt ratsastukseen lainkaan. Kilpailujen päätyttyä olimme koko joukkue viimeisenä iltana omin päin tutustumassa Budapestin nähtävyyksiin. Viimeisenä kohteena oli Fischer Bastei-niminen linnake korkealla mäellä Tonavan rannalla. Tullessamme sinne oli pimeä elokuun iltayö. Linnakkeella oli päättymässä konsertti, jossa soitti juhla-asuinen sosialistisen Unkarin sinfoniaorkesteri, kappale oli Sibeliuksen Valse Triste, jota jähmetyimme kuuntelemaan. Sitten seurasi konsertin päätöskappale, joka oli Finlandia. Tunne pimeässä Budapestin yössä oli sanoin kuvaamaton. Nyt vanhempana olen joskus ajatellut, minkälaiset tunteet on täytynyt myllertää Mairen mielessä, joka sentään oli kokenut Suomen kohtalon vuodet aivan toisella tavalla kuin me nuoremmat. Maire kävi liikuttuneena kiittämässä kapellimestaria. Kapellimestari oli kiittänyt ja todennut tietävänsä, mitä Finlandia on suomalaisille merkinnyt. Se oli unohtuman päätös muistorikkaalle matkalle. Kotimatka sujui samoja kaavoja noudattaen kuin menomatkakin. Tytöt lensivät Wienistä kotiin koulua käymään, Maire Lyypekistä Travemunden lautalla Helsinkiin, Harry-Alfred ja minä veimme hevoset Södertäljeen Ruotsiin, missä puolentoista viikon kuluttua oli Pohjola-Malja -kilpailut. Harry-Alfred palasi Citikoineen Tukholman lautalla Suomeen ja minä jäin Ernmarkin perheen vieraaksi verryttelemään Astaa ja Dariusta runsaan viikon kuluttua oleviin kilpailuihin. Pertti Paloheimo Skatan tila, jonka Helsingin kaupunki omistaa sijaitsee Vuosaaressa, Uutelan niemessä. Skata oli Keskustallin leiripaikka 1950-luvun puolivälistä yli 20 vuoden ajan. Sadat tuon ajan nuoret ja myös vähän vanhemmatkin helsinkiläisratsastajat ovat viettäneet ikimuistoisia leirikesiä Skatassa - kesiä ja kursseja, joiden merkitys koko Suomen ratsastusurheilulle on ollut arvaamattoman suuri. Voidaan sanoa, että se joka ei ole kokenut ratsastusleiriä Skatassa, ei voi tietää mitä ratsastusleiri parhaimmillaan on.
Olot eivät olleet ylelliset. Ei ollut suihkua tai juoksevaa vettä, vuoteena oli Helsingin Olympialaisten peruja olevat puulaverit ja oma oljilla täytetty patjapussi sekä makuusäkki. Yövyttiin neljästä kahdeksaan hengen huoneissa tai vajoissa. Tarjoiluna aamutee, lounaana puuro (etuoikeutetuille edellispäivän päivällisen tähteet), päivällinen, joka joskus sisälsi jopa jälkiruoan ja iltatee. Ei ollut lämmintä tai muutakaan juoksevaa vettä, ulkohuusi, sauna kerran viikossa. Merenranta oli parin sadan metrin päässä. Talliin mahtui kymmenkunta hevosta. Osa hevosista oli yötä päivää ulkona laitumella kesäkuun alusta elokuun loppuun. Siinä se, elettiin todellista, onnellista leirielämää, josta muistoja kertyi! Skatan tila oli alun perin hieno kokonaisuus kaikkine toimivaan maatilaan kuuluvine rakennuksineen. Kaupungin tuon ajan tyyli oli kuitenkin se, että rakennuksille ei tehty minkäänlaista huoltoa. Sitä mukaa, kun ne ränsistyivät riittävästi, ne purettiin tai poltettiin pois. Niin menivät vähitellen ikivanha riihi, paja, sauna, hieno puuvaja, puimala, kasvihuoneet, kärryvaja, työkaluvaja, kaikki ladot ja lopulta pitkä väentupa vapaapalokunnan sammutusharjoituksena. Hieno aitta ja sievä leikkimökki sentään siirrettiin muualle. Leirielämän jälkeen Skatan tila siirtyi taiteilija Miina Äkkijyrkälle. Muutama vuosi sitten jäljellä oli "ylätalo", talli, perunakellari-mankelihuone, vajatalli ja paikalleen romahtanut ruokavaja, jonka päädyssä aikoinaan oli poikien kämppä. Ruskeasuon ratsastushallin ja tallien rakennustyöt aloitettiin vuonna 1938 vuoden 1940 Olympiakisoja varten. Talvisodan takia ne valmistuivat vasta syksyllä 1940. Suunnittelijana oli rakennushallituksen pääjohtaja, arkkitehti Martti Välikangas ja kerrotaan että marsalkka Mannerheim olisi ollut suunnittelutyössä aktiivisesti mukana. Rakennusvaiheessa lienee hevosasioiden valvojana toiminut ratsumestari Väinö Skarp, josta sittemmin tuli pariksi vuosikymmeneksi aika tiukkana tunnettu isännöitsijä (myöh. laitospäällikkö). Alue on hyvin suunniteltu ja sisältää kaikki tämän tapaiseen kokonaisuuteen kuuluvat tilat. Lantalat rakennettiin käytännölliseksi ja työtä helpottavaksi, Talli 2:n päädyssä oli kengityspaja (nykyinen sosiaalitila) ja pesutupa (nykyinen Keskustallin toimisto). Talli 1:n pohjoispäädyssä oli eristetyt tilat sairastallia varten, eteläpäädyn alakerrassa toimisto- ja sosiaalitiloja, sauna ja satulaverstas. Alunperin oli suunnitteilla kolme tallirakennusta joista kolmas olisi sijainnut maneesinpohjoispäädyn kohdalla. Tallitilat oli sisustettu niin, että ikkunapuolella oli nykyisenlaiset isot karsinat ja seinän puolella pilttuita. Jokaiseen Talli 2:n osastoon mahtui siis 23-25 hevosta. Talli 1:n osastot olivat jo silloin huomattavasti lyhyemmät tallikäytävien molemmissa päissä olevien oheistilojen takia. 1950-luvun alussa pilttuut muutettiin pieniksi ja isoiksi karsinoiksi. Vähitellen pienet karsinatkin muutettiin väliseiniä poistamalla isoiksi. Vesipilttuita oli kaksi kummassakin rakennuksessa. Karsinoiden lattiat oli päällystetty pystypölkyillä ja seinät kokonaan verhoiltu ponttilaudoilla. Hevoset olivat pitkälle 1950-luvulle käsijuotossa ja betoniset rehukaukalot olivat karsinoiden takaseinällä. Lämmintä vettä talleihin ei tullut lainkaan. Vielä 1960-luvulle saakka Talli 2:n nykyisissä satula- ja rehuhuoneissa oli tallimiesten majoitustiloja, joissa yöpyi 1-2 miestä. Hienoa tässä on se, että tallit täyttävät tänäkin päivänä kaikki ne vaatimukset, mitä EU-määräykset ja meidän oma lainsäädäntö eläinten pidolta vaativat. Karsinat, käytävät, oviaukot, tallin korkeus jne. ovat nykymääräysten mukaiset vielä yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin valmistumisestaan. Maneesi oli valmistuessaan Euroopan toiseksi suurin – ratsastusareena oli 100 x 40 metriä, katsomoissa oli tilaa 4500 hengelle. Itäisen katsomon keskellä oli tasainen kutsuvieraskatsomo ja läntisen katsomon keskellä katon rajassa eristetty tuomaritorni, jossa oli ikkunat areenalle. Maneesin sivulaivoissa oli itäpuolella ravintolatilat. Eteläpäädyssä pukuhuone-, toimisto ja kerhotiloja sekä talonmiehen asunto. Länsipuolella on pieniä asuntoja talliväelle. Maneesin vihkiäiskilpailut pidettiin lokakuussa 1940 ja ne jäivätkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun koko maneesi oli ratsastuskäytössä. Sodan aikana maneesiin oli mm. majoitettuna karjalaisten evakkojen lehmiä. Rauhan palattua maneesi jaettiin kahtia. 60 metriä jäi ratsastukselle ja toiselle puoliskolle tuli HKL:n raitiovaunuhalli. Raitiovaunut kulkivat sinne pitkin "pitkää suoraa" (nyk. Ratsastie) jossa oli kiskot. Väliseinänä oli kevytrakenteinen 3-4 metriä korkea sermi. Kun itse aloin ratsastaa 1950-luvun alussa kaviouria oli kolme. Kaksi oli niin kuin nykyäänkin ja yksi poikittain väliseinän vieressä. Raitiovaunut poistuivat aikanaan ja tilalle tuli SPJ Keinäsen autoliike, joka oli jonkin verran rauhallisempi naapuri kuin raitiovaunut. Autoliikkeen jälkeen sermin taakse tuli palloilijoita, kunnes v. 1962 nykyinen kiinteä väliseinä rakennettiin ja ratsastukselle jäi vain vajaat 40 metriä maneesin pinta-alaa. Viimeisen painavan sanansa asiassa sanoi Ratsastavan poliisin silloinen komisario Topi Sainio: ”Helsingissä ei koskaan tule olemaan niin paljon ratsastajia, että enempää tilaa tarvittaisiin”. Hienoa kokonaisuutta täydensivät maneesin edessä ollut hiekkapohjainen ”kotikenttä”, joka oli kokonaan ratsastajien käytössä, nurmipohjainen Olympia-kenttä, jolla sittemmin vuoden 1952 kouluratsastuskilpailut pidettiin sekä useita kilometrejä ratsastusteitä, joita pitkin päästiin Maunulan majalle saakka. Laakson ratsastusstadion oli otettu käyttöön vuonna 1937. Vuoden 1952 Olympialaisten kenttäkilpailun lähtö oli Ruskeasuolta, siltä ajalta oli ratsastusteillä maastoesteitäkin, joita on myöhemmin jonkin verran uusittu.. Tallit ja osin maneesi olivat olympialaisiin osallistuneiden hevosten majoitustiloina vuonna 1952. Keskustallin hevosille oli rakennettu silloin kesätalli tallin vieressä olevaan juoksutarhaan. Talli 1 on alusta lähtien ollut Ratsastavan Poliisin käytössä. Vuonna 1955 poliisihevosia oli 45, joukossa omaa kasvatusta olevia varsoja. Helmikuussa 1955 oli kovan pakkasen takia tallinvintillä lämmitetty jäätyneitä putkia ja tästä lähtenyt kipinä sytytti myöhemmin illalla tallin liekkeihin. Kaikki hevoset päästettiin irti pakkaseen, mistä niitä sitten keräiltiin maneesiin yön aikana ympäri kaupunkia. Vuonna 1977 poliisihevosten määrä oli pienentynyt siinä määrin, että poliisilaitos luopui itäpuolisista talliosastoista. Tarjouskilpailun tallista voitti Kyra Kyrklund ja aloitti Helsingin Kilpatallin toiminnan. Toisena vakavasti otettavana hakijana oli Jouni Taivaloja. Helsingin Kilpatalli siirtyi Janne Berghille vuonna 1991, kun Kyra muutti Flyingeen. Vuonna 2011 Kilpatalliin liitettiin talliosaston pohjoispäädyssä olleet alun perin sairastalliksi varatut tilat ja väliseinä avattiin. Poliisihevosia on tänä päivänä yhdessä talliosastossa kahdeksan, toiseen talliosastoon on majoitettuna saman verran yksityisten omistamia ratsuhevosia. Talli 2:een muuttivat tallimestari K O Andersson-Blondyxin johtama Keskustalli Oy Kampin kentältä Helsingin keskustasta ja Suomen Kenttäratsastuseuraa lähellä ollut Hippodrom Oy Mäntymäen laidalta nykyisen Kisahallin B-osan vierestä. Keskustalli sai haltuunsa nykyisin Marko Björsin käytössä olevan talliosaston, vastakkaiselle käytävälle sijoittui joksikin aikaa A Nikanderin laukkahevosia ja sen lopetettua toimintansa talliosaston sai Keskustalli. Hippodrom toimi poliisitallin puoleisella käytävällä, aluksi Torsten Elfingin ja sen jälkeen Rabbe Wreden johdolla, vastakkaisella käytävällä oli lyhyen aikaa Yngve Bytzovin valmennuksessa olevia hevosia. Keväällä 1956 Hippodrom lopetti toimintansa. Keskustalli osti neljä sen jäljellä ollutta opetushevosta (Hennan, Häxanin, Kimin ja Ronika/Fridolin). Talliosasto ja siellä olleet yksityishevoset siirtyivät kesän jälkeen Keskustallin hoitoon. Yksi talliosasto oli tyhjillään useita vuosia. 1960-luvun alussa raviväki kiinnostui siitä, mutta pitkien ja sitkeiden, ajoittain jopa aika ikäviäkin piirteitä saaneiden neuvotteluiden jälkeen kaupunki kuitenkin päätti vuokrata sen Keskustallille. Näin Talli 2 oli muutamia vuosia kokonaan Keskustallilla. Vuonna 1966 eräät yksityishevosten omistajat ilmaisivat tyytymättömyytensä Keskustallin tapaan hoitaa heidän hevosiaan. Mm. Ilmari Melander, Ole Oker-Blom, P-E Gahmberg ryhtyivät keräämään nimilistaa saadakseen yhden talliosaston hallintaansa, nimiä kerättiin aina Urjalasta Honkolan kartanoa myöten. Erittäin kiihkeän ja ”likaisia keinoja” kaihtamattoman kampanjan jälkeen Helsingin Liikuntavirasto vuokrasi talliosaston perustettavalle Urheiluratsastajat ry -nimiselle yhteisölle, jota käytännössä sitten johti Poliisilaitoksen palveluksessa edelleen jatkanut konstaapeli Hertta Upari. Myöhemmin kävi ilmi, että todellisuudessa hän oli ollut taustalla koko jupakan alkuunpanija. Hertta Upari johti Urheiluratsastajien tallia 2000-luvun alkuvuosiin saakka. 1990-luvun lopulla kaupunki alkoi suunnitella koko Ruskeasuon ratsastus- ja urheiluhallirakennuskompleksin täysremonttia. Tallinpitäjien taholta yritettiin pitkään saada aikaan ratkaisua, jossa rakennustyöt olisi tehty vaiheittain. Kaupunki irtisanoi kuitenkin kaikki vuokrasopimukset ja tallien piti olla tyhjät 16.4.2000 ja näin myös tapahtui. Hevoset siirrettiin mikä minnekin. Keskustallin hevoset olivat osin Laakspohjan kartanon uudessa tallissa ja osin Tammisaaressa Råbackassa. Ratsastavan Poliisin hevoset siirrettiin Vermon ratatalleihin.
Remontti kesti tallien osalta lähes seitsemän kuukautta. Vuokrasopimuksia uusittaessa Keskustalli lopetti yksityishevosten täyshoidon ja luopui yhdestä talliosastosta. Kaupunki valitsi vuokralaiseksi Tuomarinkylän Ratsastuskoulun, mikä tuntui silloin hiukan erikoiselta ottaen huomioon, että Keskustallin vuokrasopimuksessa oli ollut ehto yhden talliosaston varaamisesta nimenomaan yksityishevosten omistajille. Näin Ruskeasuolla oli taas lähes 50 vuoden jälkeen toiminnassa kaksi ratsastuskoulua. Jälkeen päin pitää todeta, että yhteistoiminta on ollut alun pikku vaikeuksien jälkeen kitkatonta. Remontissa uusittiin karsinoiden seinät, jotka palautettiin entisenlaiseksi ponttilaudoitukseksi, puulajina kovuutensa takia tarkoitukseen hyvin sopiva lehtikuusi aikaisemmissa remonteissa käytettyjen beto-levyjen tilalle. Karsinoiden lattiat valettiin betonista. Juottokupit uusittiin, vanhat valurautaiset kupit korvattiin nykyaikaisemmilla muovisilla, muilta osin tallit säilyivät entisellään. Kengityspajaan saatiin hyvät sosiaalitilat tallityöntekijöille ja Keskustallille toimisto- ja opetustila vanhan pesutuvan tilalle. Tallin vintti jaettiin palomuureilla kolmeen osaan. Maneesissa uusittiin ilmastointijärjestelmä ja se vei massiivisuudessaan melkoisen määrän katsomopaikkoja. Uudet vuokrasopimukset oli tehty kymmeneksi vuodeksi ja niiden uusiminen vuonna 2010 olikin sitten oma tarinansa kaupungin kilpailuttamismääräysten takia. Selvää oli, että poliisien vuokra-aika jatkui, samoin kävi Keskustallin, Kilpatallin ja Tuomarinkylän Ratsastuskoulun sopimusten osalta. Urheiluratsastajien käytössä olleen talliosaston kohtalosta käytiin kamppailu kaupungin päätettyä vuokrata sen Marko Björsin perustamalle valmennustallille. Jupakka päättyi vasta pari vuotta myöhemmin Helsingin hallinto-oikeuteen menneen valituksen jälkeen Urheiluratsastajien tappioksi. Vuonna 2012 maneesin pohja, joka siihen asti oli ollut tiivistetty maapohja asvaltoitiin ja pohjamateriaaliksi saatiin samanlainen hiekka-kuitu-öljy-pohjainen materiaali, joka vuosia aikaisemmin oli otettu nykyiseen kotikentän kouluratsastuskaukaloon. Kesällä 2014 uusittiin maneesin valaistus nykyajan vaatimuksia vastaavaksi. Pertti Paloheimo Keskustalli on vuonna 1929 toimintansa aloittanut ratsastuskoulu ja -talli. Yksi tallin perustajista oli tallimestari K.O. Andersson-Blondyx, joka johti tallia kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Hänen jälkeensä tallin johdossa vuoteen 1979 oli Maire Andersson-Blondyx. Molemmat ovat tehneet uraa uurtavan työn koko Suomen ratsastusurheilun kehittämisessä.
Vuodesta 1979 alkaen heidän tyttärensä Piiu Paloheimo vastasi tallin toiminnasta yhdessä Pertti Paloheimon kanssa. Molemmilla on yli neljänkymmenen vuoden kokemus ratsastuksen opetuksessa. Jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan on toiminnassa ollut voimakkaasti mukana kolmannen sukupolven edustaja Maija Pakarinen, joka nykyään toimii Keskustallin ratsastuskoulun johtajana. Talli on aloittanut toimintansa Kampin kentällä Helsingin keskustassa keväällä 1929 paikalla, missä nykyään sijaitseen Kampin kauppakeskuksen pääsisäänkäynti. Alusta alkaen sen periaatteena oli tarjota mahdollisuus ratsastuksen harrastamiseen myös vaatimattomammalla tulotasolla eläville helsinkiläisille. Se on toiminut yhtäjaksoisesti yli 80 vuotta Talvisodan aiheuttamaa katkosta lukuun ottamatta, jolloin hevoset pakko-otettiin sotatoimiin. Kun Ruskeasuon tallit ja maneesi valmistuivat v. 1939, toiminta siirtyi Kampista sinne. Kesäleirejä pidettiin ennen sotia Karjalan kannaksella Kuokkalassa, sotien jälkeen muutamana kesänä Hangossa ja sen jälkeen aina 70-luvun alkuun Skatan kartanossa Vuosaaressa. Skatan kesistä on sadoilla varttuneemmilla ratsastajille unohtumattomia muistoja. Viimeiset parikymmentä vuotta osa hevosista on ollut kesän vietossa Tammisaaressa Råbackassa. |