Matka budaPestiin

Pertti Paloheimo, Kim Lindholm (myöh. von Walzel), Darius (autossa), Piiu Andersson-Blondyx (myöh. Paloheimo) ja Harry Stenberg lähdössä Helsingin Etelä-Satamasta kohti Budapestiä.

Piiu ja Asta II sekä Kim ja Darius Budapestin EM-kilpailujen avajaisissa.

Suomalaiset juniorit - enemmistönä Helsingin Ratsastajia edustavat Keskustallin oppilaat koulun hevosilla - olivat jo muutaman vuoden ajan kilpailleet pohjoismaisissa juniorikilpailuissa hyvällä menestyksellä, kun Maire (Andersson-Blondyx) sai päähänsä aivan utopistisen ajatuksen lähteä koettamaan siipien kantavuutta Juonioreiden Euroopanmestaruus-tasolla. Kilpailut järjestettiin sinä vuonna Budapestissa, ensimmäistä kertaa "rautaesiripun" takana. Ruotsalainen "Hadde" Strömfelt, joka siihen aikaan kävi opettamassa ja valmentamassa Keskustallin oppilaita ja oli edellisenä vuonna nähnyt JEM-kilpailut, tunsi meidän resurssit eikä pitänyt juttua mahdottomana.

Tänä päivänä matka Budapestiin ei tunnu oikeastaan miltään, mutta 60-luvulla asia oli vähän toisin. Kotimaiset kilpailumatkat tehtiin yleensä autoilija Brunoun karjankuljetusautolla, jolla ei nyt mitenkään voinut ajatellakaan matkaa Eurooppaan. Varsinaisia hevoskuljetusautoja ei ainakaan ratsupuolella ollut juuri lainkaan. Ruotsista oli sinä kesänä Keskustallilla lainassa täysveriori Toddhurst xx, joka oli majoitettuna Skataan ja otti siellä vastaan tammoja. Budapestin junioreiden EM-kisoihin oli ilmoitettu Piiu Andersson-Blondyx ja Asta II sekä Kim Lindholm ja Darius, puuttui vaan väline, millä hevoset vietäisiin puolen Euroopan läpi kilpailupaikalle.

Eräänä kauniina päivänä tunnettu loviisalainen ravimies Harry-Afred Stenberg ajoi pihaan tuomaan tyttärensä tammaa astutettavaksi. Kuljetusvälineenä oli upouusi hevoskuljetusautoksi sisustettu Citroen kahdelle hevoselle. Kun Toddhurst oli hoitanut hommansa ja ennen kuin tamma oli lastattu autoon, Maire oli puhunut Harry-Alfredin ympäri ajamaan Astan ja Dariuksen Unkariin ja sieltä edelleen kotimatkalla Tukholmaan Pohjola-Malja-kilpailuihin. Kun Harry-Alfred vielä sai luvan vaimoltaan Gunnellilta, matkan suunnittelu pääsi toden teolla käyntiin. Silloin ei eletty yhdistyneessä Euroopassa; eläinlääkintä- ja karanteenimääräykset olivat tosi tiukat. Onneksi Länsi-Saksan kaupallinen edustaja, pääkonsuli Owerbeck kävi Keskustallilla ratsastamassa ja hän hoiti hevosille luvat niin, että ne saatiin matkan varrella lastata välillä ulos.

Elokuun lopulla lähti sitten Helsingin eteläsatamasta Suomen ensimmäinen JEM-joukkue matkaan Kalmar Nyckel-aluksella kohti Travemündeä. Piiu ja Kim ratsastajina, hevoset Asta ja Darius, Harry-Alfred autokuskina ja allekirjoittanut groomina. Mukana oli Euroopan maantiekartta ja päämääränä Budapest viikon päästä. Muuta matkasunnitelmaa ei todellakaan ollut.

Travemündestä oli varattu vaaleansininen Taunus-henkilöauto ja niin lähdettiin ajamaan Lyypekin läpi, kohti etelää. Kun oltiin päästy ulos kaupungista, alkoi ilta olla jo aika pitkällä ja oli aika löytää majoitus kahdelle hevoselle ja neljälle matkalaiselle. Tultiin pieneen kaupunkiin - ehkä Krefelt, jossa kuviteltiin olevan mahdollisesti joku tallikin. Sattumalta ajettiin kylän bierstuben (kaljakapakan) ohi ja ajateltiin, että sieltä voisi löytyä joku hyvä neuvo meille. Mentiin sisään ja kerrottiin paikan isännälle ongelmamme. Ja heti alkoi tapahtua, kyläkapakan asiakkaat osallistuivat innolla ja äänekkäästi pulmamme ratkaisemiseen, yksi puhelinsoitto ja asia oli järjestyksessä. Muutaman kilometrin päässä oli vauras sikalanpitäjä Gössler, joka järjesti ensiluokkaiset tilat hevosille, siistit karsinat ja puhtaita olkia polviin saakka. Meidät majoitettiin perheen viihtyisään kotiin bed and breakfast-tyyliin. Niin oli luotu pettämätön menetelmä, joka toimi sitten moitteettomasti koko matkan ajan. Seuraavana aamuna lähdettiin hyvin ravittuina ja sydämellisin tervetulotoivotuksin jatkamaan matkaa. Kotimatkalla olimme todellakin edelleen yhtä tervetulleita.

Oli lauantai-ilta, kun rupesimme etsimään seuraavaa yöpymispaikkaa, joka oli taas pieni kylä jossain keskellä Länsi-Saksaa. Paikallisesta oluttuvasta löytyi jälleen apu. Hevoset jouduttiin sijoittamaan tilavaan latoon kiinni sidottuina - ei taitaisi tänä päivänä sopia EM-kilpailuihin matkalla oleville hevosille. Itse majoituimme viereiseen majataloon torin laitaan. Matka jatkui seuraavana aamuna - siis sunnuntaina juuri kun väki oli poistumassa saman torin varrella olevasta kirkosta. Darius oli saanut tarpeekseen matkanteosta ja kieltäytyi menemästä Citikkaan. Väkeä alkoi kerääntyä kirkkopukimissaan yhä enemmän neuvoineen ympärille. Lopulta Darius hermostui ja heittäytyi kyljelleen, etuosa auton sisällä ja toinen takajalka auton alla, Asta seisoi onneksi rauhallisena jo sisällä autossa. Hyvät neuvot olisivat olleet todella tarpeen ja niitähän kyllä riitti. Lopulta ei auttanut muu kuin ajaa autoa hiljaa eteenpäin ja pyytää muutamaa kirkkokansan ukkoa pitämään kiinni Dariuksen hännästä - vapaaehtoisista ei ollut puutetta ja niin tilanteesta selvittiin, saatiin Darius pystyyn, uudelleen lastattua sisään ja päästiin jatkamaan matkaa.

Seuraavaksi päiväksi meillä oli määräaika, koska Maire tuli lentäen Wieniin ja häntä piti olla Taunuksella vastassa lentokentällä - tavoitteena oli olla Itävallassa ennen aamua. Oli kuitenkin sunnuntai-ilta, joten hevosten osalta ei rajamuodollisuuksia saatu hoidettua.

Joukkue jakautui kahtia, Kim ja Harry-Alfred jäivät hevosten kanssa Saksan puolelle, Piiu ja minä jatkoimme rajan yli Itävaltaan. Majatalo, johon Kim ja H-A majoittuivat oli todella vanha sellainen, mutta siellä oli omasta takaa matkalaisten hevosille talli. Tallia oli edellisen kerran tosin käytetty varmaan useita kymmeniä vuosia aikaisemmin, saastainen ja pimeä. "Hotelli" ei ollut paljon kummempi, alakerrassa todella viheliäinen kaljakapakka rajakylän asukkaille ja matkalaisille. Tasoa kuvaa se, kun Kim kysyi kaljanmyyjältä, joka samalla hoiti "respaa", naistenhuoneen sijaintia, hänelle ojennettiin tyhjä viinipullo - bitte!

Me siis lähdettiin Piiun kanssa rajan yli Itävaltaan kohti Wienin lentokenttää aamuksi.
Ennen lähtöä katsottiin paikkakunta, joka sopi matkareitille Wien-Budapest. St Pölten-niminen paikka tuntui kaikin puolin sopivalta ja kohtaamispaikaksi sovittiin paikallinen majatalo. Tässä välissä pitää muistuttaa, että kännykköjen keksimiseen oli vielä aikaa vuosikymmeniä.

Maire löydettiin lentokentältä ja matka kohti St Pölteniä alkoi. Paikallinen majatalo, jossa myöhemmin tapasimme Kimin ja H-A:n osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kylä oli kaunis, ihmiset yliystävällisiä, majatalo viihtyisä ja hevosille erinomaiset majoitustilat sekä pieni laidun persikkapuiden alla. Kahden kauniin kesäisen päivän jälkeen matka sitten jatkui kohti Unkarin rajaa.

Rajan ylitys ei aiheuttanut ongelmia, järjestäjät olivat hoitaneet asiat hyvin ja suomalaiset saivat rajalla aivan erityisen kohteliaan ja huomaavaisen vastaanoton. Kilpailupaikka Budapestin laitamilta löytyi yllättävän helposti sattuman kautta. Oltiin tultu Budapestin laitamille ja Maire alkoi katsella jalankulkijoita sillä silmällä, josko näkyisi joku, joka puhuisi saksaa tai jotain muuta tunnettua kieltä. Kadulla kulki siistin näköinen, iäkkäämpi herrasmies, jolta Maire päätti kysyä tietä kilpailupaikalle. Herra lupautui tulemaan oppaaksi - oli kuulemma juuri menossa sinne ja matkalla kävi ilmi, että mies oli Unkarin kulttuuriministeri, joka kuului myös kilpailujen korkeimpaan organisaatioon.

Hevoset majoitettiin asiallisiin kilpailutalleihin, H-A ja minä löysimme majoituksen hevostenhoitajien yhteismajoituksesta, varsinainen joukkue asui hotellissa keskustassa. Yhtenä päivänä sain armon mennä kylpyyn hotelliin. Amme oli ovelasti suunniteltu: toisesta päästä lorisi kylmää vettä, toisesta päästä lirisi lämmintä vettä ja tulpan virkaa toimitti kylmävesipään poistoaukon päällä pidettävä oma kantapää ….. No tulihan siinä miten kuten peseydyttyä. Hevostenhoitajien majoituksessa ei nimittäin lämmintä vettä ollut lainkaan - sellaista ei sosialistisessa maassa kai pidetty groomeille tarpeellisena. Muona ei myöskään lihottanut. Kilpailupaikka oli ihan hieno, ilmeisesti joku armeijan ratsastuskeskus, asiallinen kiinteä katsomo, hyvin hoidettu nurmikenttä, kauniit ja hyvin rakennetut esteet, hienot seremoniat jne.

Itse kilpailut menivät miten menivät - ei huonosti, ei erityisen hyvin. Kim sijoittui lohdutus-finaalissa, Piiu pääsi varsinaisessa kilpailussa karsintaluokassa uusintaan saakka, mutta sai joukkueen johtajalta väärän uusintaradan ja tie loppukilpailuun katkesi siihen - asia, josta oli vaikea päästä yli ja josta ei edelleenkään puhuta.

Koko matkan vaikuttavin elämys ei liittynyt ratsastukseen lainkaan. Kilpailujen päätyttyä olimme koko joukkue viimeisenä iltana omin päin tutustumassa Budapestin nähtävyyksiin. Viimeisenä kohteena oli Fischer Bastei-niminen linnake korkealla mäellä Tonavan rannalla. Tullessamme sinne oli pimeä elokuun iltayö. Linnakkeella oli päättymässä konsertti, jossa soitti juhla-asuinen sosialistisen Unkarin sinfoniaorkesteri, kappale oli Sibeliuksen Valse Triste, jota jähmetyimme kuuntelemaan. Sitten seurasi konsertin päätöskappale, joka oli Finlandia. Tunne pimeässä Budapestin yössä oli sanoin kuvaamaton. Nyt vanhempana olen joskus ajatellut, minkälaiset tunteet on täytynyt myllertää Mairen mielessä, joka sentään oli kokenut Suomen kohtalon vuodet aivan toisella tavalla kuin me nuoremmat. Maire kävi liikuttuneena kiittämässä kapellimestaria. Kapellimestari oli kiittänyt ja todennut tietävänsä, mitä Finlandia on suomalaisille merkinnyt. Se oli unohtuman päätös muistorikkaalle matkalle.

Kotimatka sujui samoja kaavoja noudattaen kuin menomatkakin. Tytöt lensivät Wienistä kotiin koulua käymään, Maire Lyypekistä Travemunden lautalla Helsinkiin, Harry-Alfred ja minä veimme hevoset Södertäljeen Ruotsiin, missä puolentoista viikon kuluttua oli Pohjola-Malja -kilpailut. Harry-Alfred palasi Citikoineen Tukholman lautalla Suomeen ja minä jäin Ernmarkin perheen vieraaksi verryttelemään Astaa ja Dariusta runsaan viikon kuluttua oleviin kilpailuihin.

Pertti Paloheimo